Testejä.

Kävinpä tänään psykiatrilla. Tein (jälleen kerran) bdi-testin, joka tunnetaan myös masennustestinä. Pohdin tässä montakohan kertaa olen tuon testin tehnyt. Vastaus on, että monen monta. Osa kysymyksistä on hieman hankalia, koska lääkäri käskee pistää ylös tämän hetkisen tilan, verrattuna aiempaan. Ongelma on se, että kun vertaan aikaisempaan niin mihin vertaan? Siihen kun olin 9-vuotias ja kaikki oli hyvin? Siihen kun olin 20 ja maailma tuntui romahtaneen? Siihen kun pari kuukautta sitten maailma tuntui olevan ihan okei? Eiliseen jolloin en olisi edes jaksanut nousta sängystä? Olen ottanut periaatteeksi sen, että vertaan ensimmäiseen vaihtoehtoon itseäni.

Sitten osa kysymyksistä herättää huvitusta, hieman surullista sellaista tosin. Kuten: Miten katsot elämäsi sujuneen? Noh.. Olen 28 ja kärsinyt 9-vuotiaasta masennuksesta, omaan vain peruskoulun päästötodistuksen ja sairaslomia yms. on viisi kertaa enemmän kuin työssäolopäiviä, että siltä pohjalta.

Toinen huvittava on kysymys nukkumisesta. Niin, nukun enemmän kuin vuosiin, mutta toisaalta nukun osittain ilman unilääkkeitä. Juu, olen väsynyt, kuten aika pitkään muutenkin ollut. Välillä tekisi mieli tehdä sivuhuomautuksia testiin, mutta kun se ei muuta sitä paljoakaan.

Ja sitten on kysymys johon mielelläni vastaisin OLEN! Onko painosi pudonnut? No ei paljoakaan. Se on pysynyt hyvin paikallaan pitkäänkin. sinänsä hyvä asia, ei ole tullut lisää. Tosin minulla olisi varaa pudottaa lähemmäs 50 kiloa.

Olen tosiaan ensimmäisen kerran testin tehnyt 19-vuotiaana. alimmillaan pistemääräni on ollut 16 (juuri ja juuri keskivaikean alapuolella) ja suurimmillaan lähes 30 (keskivaikean ylärajoilla, melkein vaikea) ja kaikkea tältä väliltä. Joskus pohdin vakavissani huijaavani testissä, jotta voisin esittää tervettä. Onneksi tulin siihen tulokseen, että se ei olisi järkevää. Varsinkaan kun en kykene opiskeluun tai työhön.

Noh. Tänään kuitenkin lopputuloksena oli kuntoutustuen (tunnetaan myös osa-aikaisena työkyvyttömyyseläkkeenä) haku vuodeksi eteenpäin. Saas nähdä mitä Kela tähän sanoo. Edellinen puolen vuoden jaksohan on yhä Sosiaaliturvalautakunnan valitus mikä lieneen tutkittavana ja on todennäköisesti vielä useamman kuukauden. Elän toivossa, pelkään pahinta.

Ei muuten ole kauhean rohkaisevaa kun lääkäri katselee papereitani ja toteaa ”Varmaan kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin?”. Eli lääkärillänikään ei ole enää oikein mitään vaihtoehtoja tuon psykoterapian lisäksi. Onneksi on J ja äiti, he kun terapiani maksavat. Rakkaat. <3

Kyseisen testin löytää mm. osoitteista:
http://www.tohtori.fi/?page=0591031
http://www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html

Ystävälleni.

Vuosia sitten (todella monta vuotta sitten) en osannut nauraa, en oikeasti. Kasvoillani oli naamio joka nauroi kun muut nauroivat. Syvällä sisimmässäni en nauranut, en tuntenut iloa.

Sitten tapahtui jotain, nimittäin larppi jonka kirjoitin. Peliin ilmoittautui Myyrmäestä itseni ikäinen tyttö. Muistan yhä kuinka paniikissa olin, aikeissa ilmoittaa ettei hän pääse peliin. Pelkäsin hänen olevan yksi kiusaajistani. Onneksi äitini, joka toimi järjen äänenä, sai minut pyörtämänä ajatukseni ja tämä tyttö pääsi peliin. Ja meillä synkkasi.

Peli meni miten meni, siitä ei tarvitse sen enempää puhua. Ja tämä tyttö tuli kanssani samaa matkaa kotiin. Puhuimme ummet ja lammet bussissa. En tiedä miten hän sai minut suostuteltua kerho-ohjaajakoulutukseen ja vetämänä kanssaan larp-kerhoa kirkolla. Niin vain kävi. Tämä tyttö opetti minut nauramaan oikeasti, opetti että on ihmisiä joihin voi luottaa. Hän pääsi naamion taakse, rikkoi itselleen kolon muuriini ja pääsi sisään. Ensimmäisestä tapaamisesta on jo yli 10 vuotta ja voin sanoa hänen olevan vanhin ystäväni, tukeni ja turvani. Minulla on nyt aviomies ja hän oli kaasoni. Ja tiedän, että mitä ikinä käykään. Hän on siellä ja minä täällä ja olemme olemassa toisillemme.

Ehkä me rakas ystävä vielä vanhoina mummoina lähdemme kesäsateella pikaruokaa hakemaan ja juoksemisen sijaan rollaattoreilla ajamme vesilätäköistä niin että kumpikin kastuu. Ja menemme Seurasaareen, syöttämään niitä oravia (pidetään pulut poissa, jooko?).

Olet rakas, kiitos kun opetit minut nauramaan.