Valehtelijoiden klubi.

Voi hallitus minkä teit. (Disclaimer; seuraava teksti tulee olemaan hyvinkin synkkää)

Kello on puoli kaksi yöllä, huomaan yhä olevani koneella ja itkeväni. Miksi? Koska tänään hallitus on leikannut, leikannut ja leikannut lisää. Minä osun monessa kohtaa siihen leikkaukseen.

Tänään tuntuu että en ole yhteiskunnan silmissä minkään arvoinen, että ihan oikeasti olisi ollut parempi että olisin silloin 12-vuotiaana onnistunut tappamaan itseni.

Olemme juuri ja juuri keskituloinen perhe, mutta kuinka kauan? Missä kohtaa nämä päätökset tiputtavat meidät tilanteeseen jossa mitään ylimääräistä ei osteta? Jo nyt näitä tilanteita tulee jos auto hajoaa tai tulee muuta isompaa ostettavaa kerralla.

Minulla alkaa ehkä kuntoutus tammikuussa, siitä ei ole tullut päätöstä. Herää vain kysymys että mitä sitten sen jälkeen? Opiskelemaan? Onko silloin enää mitään tukia opiskelijoille? Vai pitääkö silloin sitten minunkin maksaa lukukausimaksuja? Työttömäksi? No näillä näkymin silloinkaan ei saa rahaa. Ideoita yrittämiseen olisi, mutta tässä tilanteessa helvetti jäätyy ennen kuin minä alan yrittäjäksi. Ei jää paljoa vaihtoehtoja, jonnekin töihin missä ei tarvita mitään tutkintoa. Jonnekin missä olo todennäköisesti taas huonontuu ja romahtaa. Työttömäksi? No, jollei Helsinki pidä lupaustaan olla välittämättä eduskunnan sanomisista niin silloin Hattiwatti menettäisi päivähoitopaikkansa.

Minä kuulun ilmeisesti niihin joita ei haluta. Yli 30-vuotias pitkäaikaissairas joka on yhä kuntoutumassa. Ei koulutusta, ei opiskeluja takana, ei kokemusta töistä. Ei tietoa milloin on kykenevä opiskelemaan tai töihin. Syö lääkkeitä pysyäkseen elossa. Lapsi joka tarvitsee päivähoitoa ja pitäisi myöhemmin kouluttaa yhteiskunnan varoin.

Tiedättekö mitä minä tällä hetkellä pelkään? Sitä että J menettää työpaikkansa. Se ei ole todennäköistä tällä hetkellä, mutta jos niin kävisi tulot tippuisivat liikaa. Siinä kohtaa jouduttaisiin oikeasti miettimään että kumpi aikuisista jää ilman uusia talvitakkeja tai vastaavia vai jätetäänkö minun lääkkeeni ostamatta.

En suunnattomasti seuraa politiikkaa ja tämä vuosi on muistuttanut minua todella paljon että miksi en. Onnellisia ovat tietämättömät.

Pakko sitä on yrittää nukkua. Pakko jaksaa, minähän yritän kasvattaa lapsesta tulevaisuutta. Vaan onko sitä enää?

Kun homma lähtee lapasesta.

Kaksi vuotta. huh.
Siinä teille taukoa.

Kerron nopeasti tähän kuulumiset. Ensinnäkin synnytin tosiaan tammikuussa 2014 lapsen. Tajusin juuri että kohtahan tuo taapero on jo 2-vuotias.

Elämä alkoi siinä mennä hyvin, terapia loppui ja lääkitys lopetettiin. Sain ensimmäisen kerran koskaan testissä terveen pisteet, juuri ja juuri, mutta silti. Homma tuntui olevan hanskassa ja elämä selvillä. ajatus oli että olisin kodinhoidontuella siihen kun Hattiwatti täyttää 3 vuotta ja sitten sinä syksynä lähtisin opiskelemaan tai töihin.

Hoitokontakti katkaistiin samalla kun lääkitys. Huono idea oikeastaan, jäin aika yksin vierotusoireiden kanssa. En tiennyt mitkä kuuluivat siihen ja olin kokoajan varpaillani. Kesän mittaan olo paheni pahenemistaan. Menin terveyskeskuksen psykiatriselle hoitajalle käymään. Päätettiin että Hattiwatti laitetaan tarhaan ja minä haen jotain kuntoutusta tai kevyttä opiskelua.

Tarhahakemus laitettiin vetämään, kävin terveyskeskuksen lääkärillä (siitä olisi paljon huonoa sanottavaa, mutta ehkä joku toinen kerta) ja lääkitys aloitettiin uudelleen. Aloitusoireet ovat yllättävän samanlaiset kuin vieroitusoireet. Nyt mennään taas maksimilla ja lääkkeet onneksi katkaisivat pahimman alamäen.

 

Siinä kohtaa iski totuus, minä en kyennytkään "normaaliin elämään" ja että kohta pitäisi taas lähteä siihen rumbaan mitä minulle koulutukset, kuntoutukset ja vastaavat ovat olleet. Aloin taas saada paniikkikohtauksia. Onneksi siihenkin on napit.

Kuntoutuksen suhteen olen käynyt haastattelussa ja sanoivat suosittelevansa minua. Se on tämän jälkeen Kelan käsissä. Olen hyvin ylpeä itsestäni kun sain sanottua että minä sekä odotan että pelkään pääseväni, odotan koska se voi olla alku uudelle ja pääsisin ehkä lopultakin opiskelemaan tai töihin ja pelkään koska on se mahdollisuus että tämä ei toimi. Jälkimmäiseen liittyy inhoamani kysymys. Mitä sen jälkeen?

Hattiwatti sentään sai tarhapaikan. Olen kokenut olevani todella huono äiti kun jaksamiseni on lähinnä sitä että vaipat vaihdetaan, syödään ajallaan, nukutaan ja hieman leikitetään. En ole kesän jälkeen jaksanut kuin pari kertaa lähteä perhetalolle taaperon kanssa. Onneksi on olemassa lapsiperheiden kodinhoito ja perhetyö, sieltä käy kaksi kertaa viikossa työntekijä viemässä Hattiwatin ulos puistoon pariksi tunniksi. Minä saan aikaa itselleni (jolloin minun ei tarvitse ottaa sitä nukkumisesta) ja Hattiwatti sosiaalistumista ja ulkoilua. Tarha tulee niin tarpeeseen hänelle ja minulle.

Nukkuminen niin.. Olen nipistänyt siitä aina välillä tunnin pari ylimääräistä vaikka muutenkin vedän tunnin pari vähemmällä kuin mikä olisi minulle optimi. Kun illalla on se hetki kun ei tarvitse syrjäsilmällä koko ajan vahtia lasta, voi ihan oikeasti lukea, pelata ja juoda teetä ilman että joku tahtoo kupin.

Nyt. Odotamme päätöstä kuntoutuksesta, sen pitäisi tulla tässä kuussa. Pitäkää peukkuja sille että jos sen saan niin pystyn sen myös käymään.