Ylihuomenna on joulukuu. Olen selvinnyt syksystä. Täytyy
myöntää etten ole ihan varma miten osasta tuli selvittyä. On ollut aivan
mahtavia hetkiä, kuten häät, ja sitten on ollut pari todella pahaa juttua.
Viime viikkoina painajaiset ovat pahentuneet, enää en herää
siihen kun uhkaaja tarttuu olkapäähän. Olen pari kertaa jopa nähnyt unessa
raiskaukseni. On väsyttävää kun tietää, että tarvitsee unta. Mutta toisaalta
painajaiset ovat pahentuneet niin, ettei tahdo nukkua. Pysyn valveilla. Koetan
päästä tilaan jossa en näkisi unia, tai ainakaan muistaisi niitä.
Hämmentävää kyllä, valveilla ollessani unet eivät enää muistu
yhtä hyvin. Tiedän nähneeni kaiken hyvin tarkasti unissani, muistaneeni joka
sanan, mutta valveilla se tavallaan katoaa. Tai se on väärä ilmaisu, haipuu.
Samalla tavalla kuin normaali uni, muistat osan selkeästi ja osaa et. Kuitenkin
kyseessä on minun muistoni. Osa minusta haluaisi pitää ne kaapissa visusti
lukittuina, osa minusta huutaa sitä että muistaisin. En tiedä kumpi pelottaa
enemmän. Haluan ja en halua muistaa. Monimutkaista.
Torikokoukseen tulee muuten kaksi lisähahmoa:
Super-Minä, hän osaa
kaiken ja tietää kaiken ja ei koskaan, KOSKAAN, epäonnistu. Kaikki on
mustavalkoista, joko minä olen hyvä ja onnistun kaikessa kuten hän tai sitten
minä en ole mitään. Hän ei ymmärrä yksinkertaisesti miten minä en vaan osaa tai
pysty. Totta kai minun pitäisi pystyä, koska hänkin pystyy.
Hiiri ei kuulu
eikä usein näykkään. Ja valitettavasti Hiiri on se joka haluaa sanoa vastaan,
olla järjen ääni. Jos olen hiljaa ja yksin hiiri tulee esiin kolostaan ja
kertoo miten asiat olisi pitänyt tehdä. Mitä hän olisi sanonut niille kaikille,
sanonut että minä paranen sitä tahtia kun paranen. Valitettavasti jos joku
katsoo Hiiren suuntaan, se pelästyy ja juoksee koloon piiloon.
Tämä jää tänään lyhyeksi. Asiaa on paljon, mutta parin
viikon huonot unet alkavat vaikuttaa.
