Puhuin tänään terapeuttini kanssa ajatuksistani ja tällainen tuli
esiin:
”Koska kiusaajani ja raiskaajani eivät todennäköisesti enää
muista minua ja/tai tapahtumia on minun muistettava ne. Sillä jos minä unohdan,
kukaan ei enää muista niitä ja näin ollen niitä ei siis tapahtunut. Ja tämä
tarkoittaisi että kaikki olivat alusta asti oikeassa, minä vain kuvittelin
kaiken ja olen laiska paska.”
Näin. Siinä on ajatuksieni pahin paradoksi.
Mieluummin siis koen huonoa omatuntoa ja pahaa oloa kuin
unohdan ja, noh, olen se laiska ja paska ihminen. Tai oikeastaan pahempaa,
teeskentelijä. Toisaalta minun pitäisi jossain vaiheessa kyetä hyväksymään
kipeä fakta, että olen uhri.
Uhri.
Se on sana johon latautuu paljon. Siihen latautuu
avuttomuus, kykenemättömyys muuttaa asiaa ja selviytyminen hengissä, Sekä
kontrollin menettäminen. Se on pahinta siinä että on uhri.
Odotan sen lapsen ja nuoren joka tapahtumien aikaan olin
osaavan toimia kuin tämä ihminen joka nyt olen. Ikään kuin silloin voisi nähdä
mitä tulevaisuus tuo tulessaan. Miten paljon helpompaa on täältä
tulevaisuudesta sanoa, että olisi pitänyt nähdä ettei se lopu, vaikka koetin
muuttua näkymättömäksi. Silloin se toimi, hetken. Sitten se taas jatkui, ehkä
pahempana kuin koskaan. Tulevaisuuden minäni sättii menneisyyden minääni siitä,
että tämä meni hautausmaalle yksin ja kulki alikulkukäytävän kautta vaikka
vähän matkan päässä olisi ollut isompi väylä. Sättimiset tulevat myös siitä
että bussikortilla ei ollutkaan tarpeeksi rahaa ja piti kävellä Vantaalta
Helsingin puolelle bussipysäkille.
Jotenkin on helpompaa olla syyllinen kuin uhri.
Silti.
Minä olen uhri. Minä olen selviytyjä. Nyt kun vielä uskoisin
sen itsekin.
Ja nyt, minä menen juomaan teetä ja ompelemaan
pehmolohikäärmeen kasaan.