Kun homma lähtee lapasesta.

Kaksi vuotta. huh.
Siinä teille taukoa.

Kerron nopeasti tähän kuulumiset. Ensinnäkin synnytin tosiaan tammikuussa 2014 lapsen. Tajusin juuri että kohtahan tuo taapero on jo 2-vuotias.

Elämä alkoi siinä mennä hyvin, terapia loppui ja lääkitys lopetettiin. Sain ensimmäisen kerran koskaan testissä terveen pisteet, juuri ja juuri, mutta silti. Homma tuntui olevan hanskassa ja elämä selvillä. ajatus oli että olisin kodinhoidontuella siihen kun Hattiwatti täyttää 3 vuotta ja sitten sinä syksynä lähtisin opiskelemaan tai töihin.

Hoitokontakti katkaistiin samalla kun lääkitys. Huono idea oikeastaan, jäin aika yksin vierotusoireiden kanssa. En tiennyt mitkä kuuluivat siihen ja olin kokoajan varpaillani. Kesän mittaan olo paheni pahenemistaan. Menin terveyskeskuksen psykiatriselle hoitajalle käymään. Päätettiin että Hattiwatti laitetaan tarhaan ja minä haen jotain kuntoutusta tai kevyttä opiskelua.

Tarhahakemus laitettiin vetämään, kävin terveyskeskuksen lääkärillä (siitä olisi paljon huonoa sanottavaa, mutta ehkä joku toinen kerta) ja lääkitys aloitettiin uudelleen. Aloitusoireet ovat yllättävän samanlaiset kuin vieroitusoireet. Nyt mennään taas maksimilla ja lääkkeet onneksi katkaisivat pahimman alamäen.

 

Siinä kohtaa iski totuus, minä en kyennytkään "normaaliin elämään" ja että kohta pitäisi taas lähteä siihen rumbaan mitä minulle koulutukset, kuntoutukset ja vastaavat ovat olleet. Aloin taas saada paniikkikohtauksia. Onneksi siihenkin on napit.

Kuntoutuksen suhteen olen käynyt haastattelussa ja sanoivat suosittelevansa minua. Se on tämän jälkeen Kelan käsissä. Olen hyvin ylpeä itsestäni kun sain sanottua että minä sekä odotan että pelkään pääseväni, odotan koska se voi olla alku uudelle ja pääsisin ehkä lopultakin opiskelemaan tai töihin ja pelkään koska on se mahdollisuus että tämä ei toimi. Jälkimmäiseen liittyy inhoamani kysymys. Mitä sen jälkeen?

Hattiwatti sentään sai tarhapaikan. Olen kokenut olevani todella huono äiti kun jaksamiseni on lähinnä sitä että vaipat vaihdetaan, syödään ajallaan, nukutaan ja hieman leikitetään. En ole kesän jälkeen jaksanut kuin pari kertaa lähteä perhetalolle taaperon kanssa. Onneksi on olemassa lapsiperheiden kodinhoito ja perhetyö, sieltä käy kaksi kertaa viikossa työntekijä viemässä Hattiwatin ulos puistoon pariksi tunniksi. Minä saan aikaa itselleni (jolloin minun ei tarvitse ottaa sitä nukkumisesta) ja Hattiwatti sosiaalistumista ja ulkoilua. Tarha tulee niin tarpeeseen hänelle ja minulle.

Nukkuminen niin.. Olen nipistänyt siitä aina välillä tunnin pari ylimääräistä vaikka muutenkin vedän tunnin pari vähemmällä kuin mikä olisi minulle optimi. Kun illalla on se hetki kun ei tarvitse syrjäsilmällä koko ajan vahtia lasta, voi ihan oikeasti lukea, pelata ja juoda teetä ilman että joku tahtoo kupin.

Nyt. Odotamme päätöstä kuntoutuksesta, sen pitäisi tulla tässä kuussa. Pitäkää peukkuja sille että jos sen saan niin pystyn sen myös käymään.

Masennus paradoksi.

Puhuin tänään terapeuttini kanssa ajatuksistani ja tällainen tuli esiin:

”Koska kiusaajani ja raiskaajani eivät todennäköisesti enää muista minua ja/tai tapahtumia on minun muistettava ne. Sillä jos minä unohdan, kukaan ei enää muista niitä ja näin ollen niitä ei siis tapahtunut. Ja tämä tarkoittaisi että kaikki olivat alusta asti oikeassa, minä vain kuvittelin kaiken ja olen laiska paska.”

Näin. Siinä on ajatuksieni pahin paradoksi.

Mieluummin siis koen huonoa omatuntoa ja pahaa oloa kuin unohdan ja, noh, olen se laiska ja paska ihminen. Tai oikeastaan pahempaa, teeskentelijä. Toisaalta minun pitäisi jossain vaiheessa kyetä hyväksymään kipeä fakta, että olen uhri.

Uhri.

Se on sana johon latautuu paljon. Siihen latautuu avuttomuus, kykenemättömyys muuttaa asiaa ja selviytyminen hengissä, Sekä kontrollin menettäminen. Se on pahinta siinä että on uhri.

Odotan sen lapsen ja nuoren joka tapahtumien aikaan olin osaavan toimia kuin tämä ihminen joka nyt olen. Ikään kuin silloin voisi nähdä mitä tulevaisuus tuo tulessaan. Miten paljon helpompaa on täältä tulevaisuudesta sanoa, että olisi pitänyt nähdä ettei se lopu, vaikka koetin muuttua näkymättömäksi. Silloin se toimi, hetken. Sitten se taas jatkui, ehkä pahempana kuin koskaan. Tulevaisuuden minäni sättii menneisyyden minääni siitä, että tämä meni hautausmaalle yksin ja kulki alikulkukäytävän kautta vaikka vähän matkan päässä olisi ollut isompi väylä. Sättimiset tulevat myös siitä että bussikortilla ei ollutkaan tarpeeksi rahaa ja piti kävellä Vantaalta Helsingin puolelle bussipysäkille.

Jotenkin on helpompaa olla syyllinen kuin uhri.

Silti.

Minä olen uhri. Minä olen selviytyjä. Nyt kun vielä uskoisin sen itsekin.

Ja nyt, minä menen juomaan teetä ja ompelemaan pehmolohikäärmeen kasaan.

Raha ja sen puute.

Tili näyttää taas nätisti nollaa. Ja säästötilillä on huimat 4,03 euroa. Pitää nyt vähän tänne jäsentää miten näin on käynyt.

Eli ensin lääkäri suositteli kongitiivisanalyyttistä psykoterapiaa. Ja minähän etsin itselleni psykologin ja aloitin terapian. Syyskuussa 2011. Samalla haettiin tukea, että Kela maksaisi nuo. Nimittäin 70 euroa kaksi kertaa viikossa on aika paljon.

Kela ilmoitti (lyhennettynä ja selkeytettynä) että olen liian sairas. Minun ei katsota hyötyvän tästä. Kestin kolme kierrosta tätä ja valitukset päälle.

Noh. Lääkäriin sitten kysymään mitä seuraavaksi tehdään. Lääkäri ei tiedä mitä muuta tarjota kuin sairaslomaa. Koska olen käyttänyt sairaslomani, pitää hakea minut hakea kuntoutustukea (Tunnetaan myös osa-aikaisena työkyvyttömyyseläkkeenä). Tämä tapahtui huhtikuussa 2012. Puolen vuoden pätkä tuli ja laitetaan Kelaan hakemus.

Kela ilmoittaa (jälleen selkeytettynä) että olen liian terve. Valitusta kehiin, puoli vuotta kuluu, päätöstä ei kuulu. Menen lääkärille kysymään että mitäs nyt? Lokakuusta lääkäri sitten laittoi vuoden lisää ja minä laitan hakemuksen Kelaan. Kela ilmoittaa että se katsoo alkuperäisen hylkäävän olevan yhä voimassa (mikään kun ei ole muuttunut) ja lähettävänsä paperit eteenpäin muutoksenhakulautakuntaan.

Ei sinänsä mitään, mutta kun tuossa kohtaa ollut jo yli puoli vuotta ilman minkäänlaisia tuloja. Tekee muuten kauheita ihmisen itsetunnolle. Hyvänä esimerkkinä se kun tarvitsin uudet housut. Minä, 28-vuotias jouduin pyytämään äidiltäni rahaa siihen.

Haluatteko tietää miten tämä vielä pahenee? No, soitin tammikuun lopussa muutoksenhakulautakuntaan, kyselin että kauankohan tuota pitää vielä odottaa. Kun vuoden alusta saisin työmarkkinatukea jos saisin kieltävän päätöksen. Sanotaan että työttömyys ei huvita, kun en usko kykeneväni töihin ja työkkäri tuskin arvostaa sitä että en voi ottaa töitä vastaan.

Arvatkaapa kauanko on tällä hetkellä jono Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnassa?

Vuoden.

12 kk.

Jep. Tuo oli minunkin reaktioni.

Sain lopultakin sen verran aikaa, että laitoin eduskunnan oikeusasiamiehelle asiasta mailia, pyysin selvittämään tai laittamaan asiaa eteenpäin niille joille se kuuluu. Minulla sentään on mies jonka tulilla voidaan elää, mutta tiedän ihmisiä joilla tekee todella tiukkaa tämän odotuksen takia.

Joten, nyt siis olen syyskuuhun 2013 saakka epätietoinen siitä saanko eläkettä vai en. Ajattelin metsästää koko masennuksen historiani eri sairaaloista ja lähettää sen sinne lautakuntaan.

Ei tämä kyllä tästä kauheasti jäsentynyt, nousi vain armoton potutus. Tosin ainakin se on nyt ylhäällä ja järkevässä muodossa.