Tänään minusta tuli naitu nainen.

Yhden paniikkikohtauksen anatomia.

Sain tänään pitkästä aikaa pahan paniikkikohtauksen.

Nyt kun olen rauhoittunut, voin kertoa miltä tämä todennäköisesti ulkopuolisen silmissä näytti:

Nainen (minä) istuu metrossa kuulokkeet korvilla ja lukee kirjaa. Sisään tulee humalainen vanhempi mieshenkilö joka löyhkää kuin rakkitynnyri. Mies istuutuu naista vasta päätä ja koittaa saada juttua aikaan. Mies kumartuu hieman eteenpäin ja laskee kätensä naisen polvelle. Metro alkaa pysähtyä seuraavalle asemalle, nainen nousee lähteäkseen. Metro jarruttaa, mies kaatuu naisen päälle ja nainen lähtee kuin tykin suusta ulos.

Tämän jälkeen istuin lähemmäs puolituntia metroasemalla koettaen lopettaa hyperventiloinnin.

Tältä se sitten minusta tuntui:

Istun omissa ajatuksissani, haistan kyllä tämän miehen ja huomaan hieman ahdistuvani. No, ei se mitään. Olen jäämässä seuraavalla. Hätkähdän kun yllättäen joku laittaa kätensä polvelleni, sydän pyrähtää juoksuun. Tuijotan miestä ja tajuan aseman tulevan. Mutisen jotain asemasta ja jäämisestä. Nousen, metro jarruttaa ja mies kaatuu päälle. Tässä kohtaa katkeaa todellisuudentaju. Tilanne jonka aivot tajuavat on se, että päälleni on tulossa humalainen vahvasti viinalta haiseva mies. Viimeksi kuin näin oli, minut raiskattiin.

Säntään pakoon. Pääsen laiturille ja istun lähimmälle penkille, jalat eivät kanna. Hengitys ei kulje ja silmissä vilisee. Lopulta saan soitettua äidilleni, joka puhuu minulle turhanpäiväisyyksiä. Näin saan ajatukseni muualle, jalat täristen pääsen lopulta metroon ja kotiin. Matkaa en kykene jatkamaan, sillä kohtaus on niin raju, että tarvitsen rauhoittavani. Niinpä ja tämä nerohan oli käsilaukkua vaihtaessa jättänyt ne toisen laukun taskuun.

Ei näin naiset ja herrat. Ei näin.

Nyt kun lääkkeet ovat jo vaikuttaneet suuntaan kauppaan, ehkä vuokrana leffan. Suuntaan ajatukset muualle.

Unia.

Tai painajaisia olisi oikeampi otsikko. En ole ihan varma milloin olen viimeksi nähnyt ihan tavallista unta, todennäköisesti ala-asteella. Nykyään puhun unista, mutta tarkoitan painajaisia.

Uneni alkavat hyvinkin normaalisti ja saattavat olla mukavia. Ainakin aluksi. Kuitenkin jo vuosia uneni ovat päättyneet painajaisiin, tunteeseen että minua vainotaan. Nykyään herään usein siihen, että joku tarttuu minuun takaapäin ja tiedän hänen/sen tarkoittavan pahaa. Herääminen tuollaiseen ei ole minulle mitään dramaattista. En ponkaise pystyyn huutaen. Avaan vain silmäni, huokaisen, käännän kylkeä ja toivon nukahtavani nopeasti uudestaan. Tämä toistuu yöstä riippuen parista kerrasta tunnin välein.

Tämän vastapainona on ne yöt jolloin nukun kuin kuollut. Ei unia, en liiku, ei mitään. Tai en tiedä voiko niitä öiksi kutsua. Sillä kun olen tässä tilassa, nukun yleensä yli 10 tuntia putkeen. Tosin, onneksi, täysin ilman unia.

Normaali uneni menee suurin piirtein näin:

Alku on hyvinkin normaalia, vaikka uneksin olevani kaupassa. Vähitellen alan tajuta jonkun seuraavan minua ja ahdistun. Yritän karkuun, mutta seuraajani tulee koko ajan vähä vähältä lähemmäs ja muuttuu uhkaavammaksi. Lähden juoksemaan, maisema muuttuu uhkaavammaksi, seuraajani lähestyy. Herään siihen että hän saa minut kiinni. Joko koskettamalla olkapäätäni, taklaamalla tai muulla tavoin.

Siihen herään.

Olen ikävä kyllä oppinut elämänä näiden unien kanssa, aluksi ne aiheuttivat sen, etten saanut nukuttua. Kokeiltiin monenlaisia unilääkkeitä, mutta niiden kanssa on yksi ongelma. Painajainen jatkui ja jatkui. en kyennyt heräämään. Nukahtamislääkkeistä tuli huono olo ja ne eivät auttaneet sitten muutaman tunnin päästä heräilyyn enää. Stressitasoni mukaan unet pahenevat ja hellittävät, vaikkakin perusrakenne pysyy samana.

Ehkä ensi yönä en näe unia.