Syksy päättyy.

Ylihuomenna on joulukuu. Olen selvinnyt syksystä. Täytyy myöntää etten ole ihan varma miten osasta tuli selvittyä. On ollut aivan mahtavia hetkiä, kuten häät, ja sitten on ollut pari todella pahaa juttua.

Viime viikkoina painajaiset ovat pahentuneet, enää en herää siihen kun uhkaaja tarttuu olkapäähän. Olen pari kertaa jopa nähnyt unessa raiskaukseni. On väsyttävää kun tietää, että tarvitsee unta. Mutta toisaalta painajaiset ovat pahentuneet niin, ettei tahdo nukkua. Pysyn valveilla. Koetan päästä tilaan jossa en näkisi unia, tai ainakaan muistaisi niitä.

Hämmentävää kyllä, valveilla ollessani unet eivät enää muistu yhtä hyvin. Tiedän nähneeni kaiken hyvin tarkasti unissani, muistaneeni joka sanan, mutta valveilla se tavallaan katoaa. Tai se on väärä ilmaisu, haipuu. Samalla tavalla kuin normaali uni, muistat osan selkeästi ja osaa et. Kuitenkin kyseessä on minun muistoni. Osa minusta haluaisi pitää ne kaapissa visusti lukittuina, osa minusta huutaa sitä että muistaisin. En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Haluan ja en halua muistaa. Monimutkaista.

 

Torikokoukseen tulee muuten kaksi lisähahmoa:

Super-Minä, hän osaa kaiken ja tietää kaiken ja ei koskaan, KOSKAAN, epäonnistu. Kaikki on mustavalkoista, joko minä olen hyvä ja onnistun kaikessa kuten hän tai sitten minä en ole mitään. Hän ei ymmärrä yksinkertaisesti miten minä en vaan osaa tai pysty. Totta kai minun pitäisi pystyä, koska hänkin pystyy.

Hiiri ei kuulu eikä usein näykkään. Ja valitettavasti Hiiri on se joka haluaa sanoa vastaan, olla järjen ääni. Jos olen hiljaa ja yksin hiiri tulee esiin kolostaan ja kertoo miten asiat olisi pitänyt tehdä. Mitä hän olisi sanonut niille kaikille, sanonut että minä paranen sitä tahtia kun paranen. Valitettavasti jos joku katsoo Hiiren suuntaan, se pelästyy ja juoksee koloon piiloon.

Tämä jää tänään lyhyeksi. Asiaa on paljon, mutta parin viikon huonot unet alkavat vaikuttaa.