Vuosia sitten (todella monta vuotta sitten) en osannut
nauraa, en oikeasti. Kasvoillani oli naamio joka nauroi kun muut nauroivat.
Syvällä sisimmässäni en nauranut, en tuntenut iloa.
Sitten tapahtui jotain, nimittäin larppi jonka kirjoitin.
Peliin ilmoittautui Myyrmäestä itseni ikäinen tyttö. Muistan yhä kuinka
paniikissa olin, aikeissa ilmoittaa ettei hän pääse peliin. Pelkäsin hänen
olevan yksi kiusaajistani. Onneksi äitini, joka toimi järjen äänenä, sai minut
pyörtämänä ajatukseni ja tämä tyttö pääsi peliin. Ja meillä synkkasi.
Peli meni miten meni, siitä ei tarvitse sen enempää puhua.
Ja tämä tyttö tuli kanssani samaa matkaa kotiin. Puhuimme ummet ja lammet
bussissa. En tiedä miten hän sai minut suostuteltua kerho-ohjaajakoulutukseen
ja vetämänä kanssaan larp-kerhoa kirkolla. Niin vain kävi. Tämä tyttö opetti
minut nauramaan oikeasti, opetti että on ihmisiä joihin voi luottaa. Hän pääsi
naamion taakse, rikkoi itselleen kolon muuriini ja pääsi sisään. Ensimmäisestä
tapaamisesta on jo yli 10 vuotta ja voin sanoa hänen olevan vanhin ystäväni,
tukeni ja turvani. Minulla on nyt aviomies ja hän oli kaasoni. Ja tiedän, että
mitä ikinä käykään. Hän on siellä ja minä täällä ja olemme olemassa toisillemme.
Ehkä me rakas ystävä vielä vanhoina mummoina lähdemme
kesäsateella pikaruokaa hakemaan ja juoksemisen sijaan rollaattoreilla ajamme
vesilätäköistä niin että kumpikin kastuu. Ja menemme Seurasaareen, syöttämään
niitä oravia (pidetään pulut poissa, jooko?).
Olet rakas, kiitos kun opetit minut nauramaan.