Syksy päättyy.

Ylihuomenna on joulukuu. Olen selvinnyt syksystä. Täytyy myöntää etten ole ihan varma miten osasta tuli selvittyä. On ollut aivan mahtavia hetkiä, kuten häät, ja sitten on ollut pari todella pahaa juttua.

Viime viikkoina painajaiset ovat pahentuneet, enää en herää siihen kun uhkaaja tarttuu olkapäähän. Olen pari kertaa jopa nähnyt unessa raiskaukseni. On väsyttävää kun tietää, että tarvitsee unta. Mutta toisaalta painajaiset ovat pahentuneet niin, ettei tahdo nukkua. Pysyn valveilla. Koetan päästä tilaan jossa en näkisi unia, tai ainakaan muistaisi niitä.

Hämmentävää kyllä, valveilla ollessani unet eivät enää muistu yhtä hyvin. Tiedän nähneeni kaiken hyvin tarkasti unissani, muistaneeni joka sanan, mutta valveilla se tavallaan katoaa. Tai se on väärä ilmaisu, haipuu. Samalla tavalla kuin normaali uni, muistat osan selkeästi ja osaa et. Kuitenkin kyseessä on minun muistoni. Osa minusta haluaisi pitää ne kaapissa visusti lukittuina, osa minusta huutaa sitä että muistaisin. En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Haluan ja en halua muistaa. Monimutkaista.

 

Torikokoukseen tulee muuten kaksi lisähahmoa:

Super-Minä, hän osaa kaiken ja tietää kaiken ja ei koskaan, KOSKAAN, epäonnistu. Kaikki on mustavalkoista, joko minä olen hyvä ja onnistun kaikessa kuten hän tai sitten minä en ole mitään. Hän ei ymmärrä yksinkertaisesti miten minä en vaan osaa tai pysty. Totta kai minun pitäisi pystyä, koska hänkin pystyy.

Hiiri ei kuulu eikä usein näykkään. Ja valitettavasti Hiiri on se joka haluaa sanoa vastaan, olla järjen ääni. Jos olen hiljaa ja yksin hiiri tulee esiin kolostaan ja kertoo miten asiat olisi pitänyt tehdä. Mitä hän olisi sanonut niille kaikille, sanonut että minä paranen sitä tahtia kun paranen. Valitettavasti jos joku katsoo Hiiren suuntaan, se pelästyy ja juoksee koloon piiloon.

Tämä jää tänään lyhyeksi. Asiaa on paljon, mutta parin viikon huonot unet alkavat vaikuttaa.

Torikokous.

Päässäni on torikokous. Muuten en sitä oikein osaa kuvata. Monta eri ääntä tai asennetta jotka yrittävät auttaa, mutta aiheuttavat enemmän harmia kuin hyvää.
Koetan tehdä tähän listata heidät.

Peili, hän on keskushahmo. Hän on se jonka pitäisi pitää homma kasassa ja asiat erillään, mutta hänen pintansa on nykyään peili, peili oka toistaa äänessä olevan olemuksen ja korostaa sitä. Tekee siitä totuuden. Se mitä Peilin pitäisi olla, on jonkinlainen johtohahmo, ehkä puheenjohtaja.

Pikkupiru, tämä ääni aiheuttaa epäilyksiä. ”Et kuitenkaan onnistu, viimeksikään et onnistunut”. Pikkupiru muistaa kaikki epäonnistumiset ja käyttää niitä esimerkkeinä miksi nytkään ei tulla onnistumaan. Pikkupirulla on terävä ääni ja se on kaikkitietävä. Silloin kun se toimisi, olisi tilanne jossa epäröinti ja harkinta kannattaisi. Tai jos tilanne oikeasti vaatii, että myönnät ettei toimi. Valitettavasti pikkupiru on laajentanut valtansa kaikkeen, opiskelusta kotitöihin.

Natsi on se jota vihaan ehkä eniten. Hän on käskevä ja odottaa että homma on hallussa. Hän muistaa kaikki virheet ja huonot ajatukset, eikä anna unohtaa. ”Et siivonnut eilen vaikka ajattelit tehdä niin, olet huono ja kelvoton ihminen. Nyt sinun pitää tehdä vähintään täyssiivous jotta hyvität tämän!” Natsi on kohtuuton, väsymys ei ole selitys, masennusta ei ole. On vain laiskuus tai tehokkuus. Toimivillaan hän olisi silloin jos oikeasti pitää tehdä jotain kaikesta huolimatta. Mutta kuten kaikki muutkin, hän on laajentanut sen koskemaan kaikkea.

Harmaa mies, ehkä väritön olisi parempi kuvaus. ”Pysy sivussa, älä herätä huomiota. Kyllä ne menevät pois kun olet vain ihan hissuksiin”. Harmaa mies ei oikeastaan puhu, koska se herättäisi huomiota. Hänen mielestään parasta on pysyä kotona ja tavallaan matala liitää tutkan alapuolella. Hän on jäänne, koulukiusaamisen ajoilta jolloin matala liito oli paras tapa välttää suurimmat kiusaamiset.

Emo karhu ei puhu vaan päästää sellaista ääntä jonka jokainen sylivauvakin tuntee. Se on äidillinen ja lempeä. Emo karhu on kevyt tuuppaus selässä, kehotus mennä eteenpäin ja olla suuremmin murehtimatta eilistä. Tämä on ehkä torikokouksen hyödyllisin hahmo minulle, mutta valitettavasti emo karhussakin on huono puolensa. Nimittäin se ei katso taakse, menneisyys oli, jätä se rauhaan. Ei se koske tätä päivää. Pistää toivomaan että näin se toimisi.

Cheerleader, on yhtä ärsyttävä kuin nimensäkin. Hänellä on kimakka ja ylipirteä ääni. ”Anna mennä, pystyt siihen! Vielä vähän! Jaksaa, vielä vähän jaksaa!”  Ei lepoa, ei taukoja. Rautaa on taottava kun se on kuuma. Hän ei näe väsymystä, sellaista ei ole olemassa. Cheerleader toimisi parhaiten tyyliin koeviikkoina, mutta valitettavasti hän on levittäytynyt kaikkeen yrittämiseen. Koska hän ei näe väsymystä, en minäkään. En tajua ottaa taukoa kun siitä olisi hyötyä, vaan menen täysillä loppuun asti. Yleensä homma jää kesken. Sillä kuka jaksaisi juosta maratonin samaa tahtia kuin satasen?

Pikkutyttö, ei puhu vaan on lähinnä nurkassa, Itkemässä. Hän on se lapsi joka olin kun kiusaaminen alkoi. Se lapsi joka ei ymmärrä mitä tapahtuu, miksi hän? Miksi aikuiset eivät tuo sitä suojaa ja turvaa jota lapsi aikuisilta odottaa. Hän ei ole vallannut alueita itselleen, hän vain on. Ja kun Peili heijastaa hänet, minusta tuntuu kuin sydän revittäisiin irti. Haluan tietää miksi? Miksi minä? Pikkutyttö kuvastaa sitä osaa minusta joka ymmärtää olleensa uhri, mutta haluaa silti tietää miksi.

Näitä on lisääkin, mutta heidät minä olen tunnistanut. Jokainen haluaa periaatteessa parastani, mutta kun he eivät toimi yhteen. Eivät pysy siellä missä pitäisi.
Näin tänään.