Masennus paradoksi.

Puhuin tänään terapeuttini kanssa ajatuksistani ja tällainen tuli esiin:

”Koska kiusaajani ja raiskaajani eivät todennäköisesti enää muista minua ja/tai tapahtumia on minun muistettava ne. Sillä jos minä unohdan, kukaan ei enää muista niitä ja näin ollen niitä ei siis tapahtunut. Ja tämä tarkoittaisi että kaikki olivat alusta asti oikeassa, minä vain kuvittelin kaiken ja olen laiska paska.”

Näin. Siinä on ajatuksieni pahin paradoksi.

Mieluummin siis koen huonoa omatuntoa ja pahaa oloa kuin unohdan ja, noh, olen se laiska ja paska ihminen. Tai oikeastaan pahempaa, teeskentelijä. Toisaalta minun pitäisi jossain vaiheessa kyetä hyväksymään kipeä fakta, että olen uhri.

Uhri.

Se on sana johon latautuu paljon. Siihen latautuu avuttomuus, kykenemättömyys muuttaa asiaa ja selviytyminen hengissä, Sekä kontrollin menettäminen. Se on pahinta siinä että on uhri.

Odotan sen lapsen ja nuoren joka tapahtumien aikaan olin osaavan toimia kuin tämä ihminen joka nyt olen. Ikään kuin silloin voisi nähdä mitä tulevaisuus tuo tulessaan. Miten paljon helpompaa on täältä tulevaisuudesta sanoa, että olisi pitänyt nähdä ettei se lopu, vaikka koetin muuttua näkymättömäksi. Silloin se toimi, hetken. Sitten se taas jatkui, ehkä pahempana kuin koskaan. Tulevaisuuden minäni sättii menneisyyden minääni siitä, että tämä meni hautausmaalle yksin ja kulki alikulkukäytävän kautta vaikka vähän matkan päässä olisi ollut isompi väylä. Sättimiset tulevat myös siitä että bussikortilla ei ollutkaan tarpeeksi rahaa ja piti kävellä Vantaalta Helsingin puolelle bussipysäkille.

Jotenkin on helpompaa olla syyllinen kuin uhri.

Silti.

Minä olen uhri. Minä olen selviytyjä. Nyt kun vielä uskoisin sen itsekin.

Ja nyt, minä menen juomaan teetä ja ompelemaan pehmolohikäärmeen kasaan.