Valehtelijoiden klubi.

Voi hallitus minkä teit. (Disclaimer; seuraava teksti tulee olemaan hyvinkin synkkää)

Kello on puoli kaksi yöllä, huomaan yhä olevani koneella ja itkeväni. Miksi? Koska tänään hallitus on leikannut, leikannut ja leikannut lisää. Minä osun monessa kohtaa siihen leikkaukseen.

Tänään tuntuu että en ole yhteiskunnan silmissä minkään arvoinen, että ihan oikeasti olisi ollut parempi että olisin silloin 12-vuotiaana onnistunut tappamaan itseni.

Olemme juuri ja juuri keskituloinen perhe, mutta kuinka kauan? Missä kohtaa nämä päätökset tiputtavat meidät tilanteeseen jossa mitään ylimääräistä ei osteta? Jo nyt näitä tilanteita tulee jos auto hajoaa tai tulee muuta isompaa ostettavaa kerralla.

Minulla alkaa ehkä kuntoutus tammikuussa, siitä ei ole tullut päätöstä. Herää vain kysymys että mitä sitten sen jälkeen? Opiskelemaan? Onko silloin enää mitään tukia opiskelijoille? Vai pitääkö silloin sitten minunkin maksaa lukukausimaksuja? Työttömäksi? No näillä näkymin silloinkaan ei saa rahaa. Ideoita yrittämiseen olisi, mutta tässä tilanteessa helvetti jäätyy ennen kuin minä alan yrittäjäksi. Ei jää paljoa vaihtoehtoja, jonnekin töihin missä ei tarvita mitään tutkintoa. Jonnekin missä olo todennäköisesti taas huonontuu ja romahtaa. Työttömäksi? No, jollei Helsinki pidä lupaustaan olla välittämättä eduskunnan sanomisista niin silloin Hattiwatti menettäisi päivähoitopaikkansa.

Minä kuulun ilmeisesti niihin joita ei haluta. Yli 30-vuotias pitkäaikaissairas joka on yhä kuntoutumassa. Ei koulutusta, ei opiskeluja takana, ei kokemusta töistä. Ei tietoa milloin on kykenevä opiskelemaan tai töihin. Syö lääkkeitä pysyäkseen elossa. Lapsi joka tarvitsee päivähoitoa ja pitäisi myöhemmin kouluttaa yhteiskunnan varoin.

Tiedättekö mitä minä tällä hetkellä pelkään? Sitä että J menettää työpaikkansa. Se ei ole todennäköistä tällä hetkellä, mutta jos niin kävisi tulot tippuisivat liikaa. Siinä kohtaa jouduttaisiin oikeasti miettimään että kumpi aikuisista jää ilman uusia talvitakkeja tai vastaavia vai jätetäänkö minun lääkkeeni ostamatta.

En suunnattomasti seuraa politiikkaa ja tämä vuosi on muistuttanut minua todella paljon että miksi en. Onnellisia ovat tietämättömät.

Pakko sitä on yrittää nukkua. Pakko jaksaa, minähän yritän kasvattaa lapsesta tulevaisuutta. Vaan onko sitä enää?

Kun homma lähtee lapasesta.

Kaksi vuotta. huh.
Siinä teille taukoa.

Kerron nopeasti tähän kuulumiset. Ensinnäkin synnytin tosiaan tammikuussa 2014 lapsen. Tajusin juuri että kohtahan tuo taapero on jo 2-vuotias.

Elämä alkoi siinä mennä hyvin, terapia loppui ja lääkitys lopetettiin. Sain ensimmäisen kerran koskaan testissä terveen pisteet, juuri ja juuri, mutta silti. Homma tuntui olevan hanskassa ja elämä selvillä. ajatus oli että olisin kodinhoidontuella siihen kun Hattiwatti täyttää 3 vuotta ja sitten sinä syksynä lähtisin opiskelemaan tai töihin.

Hoitokontakti katkaistiin samalla kun lääkitys. Huono idea oikeastaan, jäin aika yksin vierotusoireiden kanssa. En tiennyt mitkä kuuluivat siihen ja olin kokoajan varpaillani. Kesän mittaan olo paheni pahenemistaan. Menin terveyskeskuksen psykiatriselle hoitajalle käymään. Päätettiin että Hattiwatti laitetaan tarhaan ja minä haen jotain kuntoutusta tai kevyttä opiskelua.

Tarhahakemus laitettiin vetämään, kävin terveyskeskuksen lääkärillä (siitä olisi paljon huonoa sanottavaa, mutta ehkä joku toinen kerta) ja lääkitys aloitettiin uudelleen. Aloitusoireet ovat yllättävän samanlaiset kuin vieroitusoireet. Nyt mennään taas maksimilla ja lääkkeet onneksi katkaisivat pahimman alamäen.

 

Siinä kohtaa iski totuus, minä en kyennytkään "normaaliin elämään" ja että kohta pitäisi taas lähteä siihen rumbaan mitä minulle koulutukset, kuntoutukset ja vastaavat ovat olleet. Aloin taas saada paniikkikohtauksia. Onneksi siihenkin on napit.

Kuntoutuksen suhteen olen käynyt haastattelussa ja sanoivat suosittelevansa minua. Se on tämän jälkeen Kelan käsissä. Olen hyvin ylpeä itsestäni kun sain sanottua että minä sekä odotan että pelkään pääseväni, odotan koska se voi olla alku uudelle ja pääsisin ehkä lopultakin opiskelemaan tai töihin ja pelkään koska on se mahdollisuus että tämä ei toimi. Jälkimmäiseen liittyy inhoamani kysymys. Mitä sen jälkeen?

Hattiwatti sentään sai tarhapaikan. Olen kokenut olevani todella huono äiti kun jaksamiseni on lähinnä sitä että vaipat vaihdetaan, syödään ajallaan, nukutaan ja hieman leikitetään. En ole kesän jälkeen jaksanut kuin pari kertaa lähteä perhetalolle taaperon kanssa. Onneksi on olemassa lapsiperheiden kodinhoito ja perhetyö, sieltä käy kaksi kertaa viikossa työntekijä viemässä Hattiwatin ulos puistoon pariksi tunniksi. Minä saan aikaa itselleni (jolloin minun ei tarvitse ottaa sitä nukkumisesta) ja Hattiwatti sosiaalistumista ja ulkoilua. Tarha tulee niin tarpeeseen hänelle ja minulle.

Nukkuminen niin.. Olen nipistänyt siitä aina välillä tunnin pari ylimääräistä vaikka muutenkin vedän tunnin pari vähemmällä kuin mikä olisi minulle optimi. Kun illalla on se hetki kun ei tarvitse syrjäsilmällä koko ajan vahtia lasta, voi ihan oikeasti lukea, pelata ja juoda teetä ilman että joku tahtoo kupin.

Nyt. Odotamme päätöstä kuntoutuksesta, sen pitäisi tulla tässä kuussa. Pitäkää peukkuja sille että jos sen saan niin pystyn sen myös käymään.

Aika kuluu

Katselin tässä blogiani ja totesin että on mennyt hetki ilman kirjoittamista. Ei kyse ole siitä etteikö olisi ollut aiheita, kyse on enemmänkin siitä että raskaus, synnytys ja nyt pienen vauvan vanhemmuus on tehokkaasti syönyt kaiken ajan.

Nyt sitten tuli hetki jolloin ehtii kirjoittamaan. Lisäksi pohdittavaakin on, nimittäin lääkärini on sitä mieltä että voisi katsoa syksyllä lääkityksen purkamista ja mahdollisesti myös hoitokontaktin purkamista. Tästä on todella ristiriitaiset tunteet. Toisaalta se kuulostaa mahtavalta, voin niin paljon paremmin että tästä voidaan jo puhua. Toisaalta taas olen koko aikuisen ikäni ollut jossain hoitokontaktissa, muutamia parin kuukauden välejä lukuun ottamatta. Miten minä selviän sitten? Entä jos jotain tapahtuu ja tarvitsen sen kontaktin? Ja outoa kyllä, entä jos minusta onkin "normaaliin" elämään?

Hämmentää, kauhistuttaa, kiinnostaa, pelottaa, jännittää... Niin paljon tunteita.

Ehkä eniten herättää ajatuksia kysymys, mitä vanhempainrahakauden jälkeen? Työttömäksi? Opiskelemaan? Onko minusta siihen? Vuosi sitten en kyennyt olemaan edes kahta tuntia kahtena päivänä viikossa työharjoittelussa. 

Otetaan asia kerrallaan ja aloitetaan työttömyydestä. Se ei kuulosta sinänsä pahalta, työkkärissä tiedetään paikkoja joissa aloittaa varovasti. Tosin valitettavasti välillä siellä tuntuu oleman mentaliteetti että hommia on tehtävä tai karenssia pukkaa. Olen käynyt työkkärin järjestämillä tietotekniikkakursseilla, oppimassa miten nettiä käytetään. Minä joka olen ala-asteelta lähtien käyttänyt tietokonetta. Motivaatio siinä tippuu ja tulee turha olo. Entä jos minusta ei ole tähän ja tulee karenssia? Entä jos siellä ei ymmärretä minun tilannettani?

Ehkä opiskelu sitten, no ensinnäkin syksyllä pitää odottaa seuraavaan kevääseen ennen kuin tulee yhteishaku. Sittenkin nousee kysymys siitä, onko minusta koulunpenkille? Olen kohta 30 ja pelkällä peruskoulupohjalla päätyisin luokkaan jossa olen vanhin. Ei kuulosta motivoivalta. Ja sitten päivien pituus. Miten sen kanssa selviän?

Liikaa kysymyksiä, liian vähän vastauksia. Kaiken tämän lisäksi on sitten tuo perheen uusi tulokas joka vaikuttaa kaikkeen.

Onneksi syksyyn on vielä aikaa ja voin pohtia tilannetta ja kuulostella omaa oloani. Olen varma että tämä selkiytyy kyllä jossain vaiheessa.

Niin ja muuten, se kuntoutustuki jota hain. siitä tuli tosiaan kielteinen päätös joka kerta, valituksesta tuli kielteinen päätös ja nyt sitten homma on viimeisessä kierroksessa valitusoikeudessa. Eipä ole mitään kuulunut ja kohta on vuosi siitä kun ensimmäisen hakemuksen laitoin. Tai itse asiassa taitaa olla jo puolitoista vuotta kohta. Huh.

Laulu jota vihaan.

Aion nyt tunnustaa sen. Vihaan, siis todella vihaan, Leevi & Leavingsin laulua "Sopivasti lihava".
Tämän takia:

”Minä sinulle tehdä jos saisin
sitä mitä silloin en kehdannut kysyäkään
rinnoista sua puristaisin
kun ei ne piilossa tahtoneet pysyäkään
sä olit sopivasti lihava”

Minä olen lihava, mutta minulla on pienet rinnat. Ja käytän oikean kokoisia vaatteita. Itse asiassa suurin osa lihavista pyrkii peittämään kaiken mahdollisen, koska kadulla saa katseita jos on pukeutunut liian tiukkaan tai niukkaan.

”Sinä typerä olla saat
kanamainen, hölmö nainen
sun turha on luulla
mun tahtovan kuulla
jotain järkevää”

Kiitos vaan, eli olen jonkinlainen fetissi. Ei mitään väliä, mitä ajattelen, itse asiassa parempi jos en ajattele ollenkaan. Yhteiskunta toitottaa sitä, että lihavan tulee olla älykäs ja ”sisäisesti kaunis”. Eivätkä miehet jotka pitävät lihavista ole normaaleja. Laulun mies ei hae siis kumppania, vaan pumpattavaa Barbaraa (lihavaa sellaista).

”Ne sinun muotosi kurvikkaat
saivat aikaan valtavan paineen
kun päällesi puskin
niin muu oli tuskin
yhtä tärkeää”

Kuten sanottu, se pumpattava Barbara olisi laulajalle sopivampi kuin oikea nainen. Jotenkin tästä nousee minulla mielikuva että tosiaan mikään muu ei ollut yhtä tärkeää kuin sen paineen helpottaminen. Elikkä naisen omat tunteet ja mukavuus eivät olleet tärkeitä.

”Se nainen unissani liihottaa
se lähes sadan kilon keijukainen
Muodokas kyllä, kun ei vaatteita yllä
ole ollenkaan”

Ensinnäkin, tämän kokoiset naiset eivät liihota. Ihan oikeasti, se vaatisi sellaisen vaijeri viritelmän että oksat pois. Lisäksi korvaan sattuu oikeasti tuo ”lähes sadan kilon”, mitähän me yli sadan kilon ollaan sitten. Lisäksi isompana on vaikea olla olematta muodokas, harvemmin sillä Venusmaisella tavalla. Tämän kokoiselle muodokas tuppaa tarkoittamaan vatsamakkaraa, alleja ja läskiä reisiä. Ei sitä yleensä muodokkaalla tarkoiteta.

Laulun tuntevat tietävät että välini jäi yksi säkeistö, ihan sen takia että koko laulussa se on ainoa joka ei pistä vihaksi. Ollenkaan.

Yleensäkin minua ärsyttää se, että tämä laulu on taidettu tarkoittaa ylistykseksi. Ajatukseksi että isokin voi olla haluttava. Jotenkin vain minusta koko laulu on likainen, siinä ei sinänsä puhuta mitään haluttavuudesta vaan se menee suoraan kiiman puolelle. Ja anteeksi vaan, mutta se ei ole kovin kaunista.

Laulun nimikin jo nostaa niskavillat pystyyn ”sopivasti Lihava”, eli jos olet lihava niin pidä huoli että olet tietyllä tavalla lihava jotta sinut voidaan hyväksyä.

Kiitos ja kiitos ei.

Haluan korostaa että tämä on minun mielipiteeni ja tulkintani, jos pidätte ks. laulusta hyvä teille. Minä en.

Kirje huomisen minälle.

Muista tämä päivä. Muista miltä tuntui kun asiat olivat täysin järjestyksessä. Kun huomisen murheet tuntuvat siltä, että ne tulevat ajallaan ja menevät ajallaan. Kaikki on tasapainossa.

Muista tämä tunne kun ei voi lakata hymyilemästä vaikka tietää että epäilykset ja turhautuminen tulee vielä. Eikä sillä ole suurta väliä, se kuuluu asiaan. Muista tämä lämmin tunne sisällä ja rauhallisuus, se miltä tuntuu olla sopusoinnussa itsensä kanssa.

Muista kuinka asiat ovat perspektiivissä. Huomisen kriisi voi tuntua maailmanlopulta, mutta se ei ole sitä. Jos ehdit jälkikäteen kauhistella, että maailma loppuu mokaasi. Niin ei se loppunut, muuten et olisi kauhistelemassa sitä.

Tulevaisuus on epävarma. Kuitenkin siinä on varmaa, tulee huonoja ja hyviä päiviä. Tulee kriisejä ja tulee onnellisuutta. Muista, jos et ole koskaan ollut onneton, et tiedä miltä tuntuu olla onnellinen.

Muista kaikki ne joita rakastat.