Kun homma lähtee lapasesta.

Kaksi vuotta. huh.
Siinä teille taukoa.

Kerron nopeasti tähän kuulumiset. Ensinnäkin synnytin tosiaan tammikuussa 2014 lapsen. Tajusin juuri että kohtahan tuo taapero on jo 2-vuotias.

Elämä alkoi siinä mennä hyvin, terapia loppui ja lääkitys lopetettiin. Sain ensimmäisen kerran koskaan testissä terveen pisteet, juuri ja juuri, mutta silti. Homma tuntui olevan hanskassa ja elämä selvillä. ajatus oli että olisin kodinhoidontuella siihen kun Hattiwatti täyttää 3 vuotta ja sitten sinä syksynä lähtisin opiskelemaan tai töihin.

Hoitokontakti katkaistiin samalla kun lääkitys. Huono idea oikeastaan, jäin aika yksin vierotusoireiden kanssa. En tiennyt mitkä kuuluivat siihen ja olin kokoajan varpaillani. Kesän mittaan olo paheni pahenemistaan. Menin terveyskeskuksen psykiatriselle hoitajalle käymään. Päätettiin että Hattiwatti laitetaan tarhaan ja minä haen jotain kuntoutusta tai kevyttä opiskelua.

Tarhahakemus laitettiin vetämään, kävin terveyskeskuksen lääkärillä (siitä olisi paljon huonoa sanottavaa, mutta ehkä joku toinen kerta) ja lääkitys aloitettiin uudelleen. Aloitusoireet ovat yllättävän samanlaiset kuin vieroitusoireet. Nyt mennään taas maksimilla ja lääkkeet onneksi katkaisivat pahimman alamäen.

 

Siinä kohtaa iski totuus, minä en kyennytkään "normaaliin elämään" ja että kohta pitäisi taas lähteä siihen rumbaan mitä minulle koulutukset, kuntoutukset ja vastaavat ovat olleet. Aloin taas saada paniikkikohtauksia. Onneksi siihenkin on napit.

Kuntoutuksen suhteen olen käynyt haastattelussa ja sanoivat suosittelevansa minua. Se on tämän jälkeen Kelan käsissä. Olen hyvin ylpeä itsestäni kun sain sanottua että minä sekä odotan että pelkään pääseväni, odotan koska se voi olla alku uudelle ja pääsisin ehkä lopultakin opiskelemaan tai töihin ja pelkään koska on se mahdollisuus että tämä ei toimi. Jälkimmäiseen liittyy inhoamani kysymys. Mitä sen jälkeen?

Hattiwatti sentään sai tarhapaikan. Olen kokenut olevani todella huono äiti kun jaksamiseni on lähinnä sitä että vaipat vaihdetaan, syödään ajallaan, nukutaan ja hieman leikitetään. En ole kesän jälkeen jaksanut kuin pari kertaa lähteä perhetalolle taaperon kanssa. Onneksi on olemassa lapsiperheiden kodinhoito ja perhetyö, sieltä käy kaksi kertaa viikossa työntekijä viemässä Hattiwatin ulos puistoon pariksi tunniksi. Minä saan aikaa itselleni (jolloin minun ei tarvitse ottaa sitä nukkumisesta) ja Hattiwatti sosiaalistumista ja ulkoilua. Tarha tulee niin tarpeeseen hänelle ja minulle.

Nukkuminen niin.. Olen nipistänyt siitä aina välillä tunnin pari ylimääräistä vaikka muutenkin vedän tunnin pari vähemmällä kuin mikä olisi minulle optimi. Kun illalla on se hetki kun ei tarvitse syrjäsilmällä koko ajan vahtia lasta, voi ihan oikeasti lukea, pelata ja juoda teetä ilman että joku tahtoo kupin.

Nyt. Odotamme päätöstä kuntoutuksesta, sen pitäisi tulla tässä kuussa. Pitäkää peukkuja sille että jos sen saan niin pystyn sen myös käymään.