Historia.

Hei.
Olen Jenni, syntynyt 1984 Vantaalla. Kerron tässä ensimmäisessä postauksessa teille sen mitä on tapahtunut. Tästä tulee pitkä juttu. Ja tämä ei tule olemaan miellyttävää luettavaa.

Paljoakaan sanottavaa ei ole ennen koulua. Olin kiltti, iloinen ja mielikuvitusta riitti. Äitini kasvatti minut yksin ja nauraen kutsuinkin mummoa välillä isän korvikkeeksi. Ensimmäinen ja toinen luokkakin meni aivan loistavasti.
Sitten alkaa se ikävä osuus. Nimittäin kolmannella luokalla opettaja vaihtui, siirryimme alakoululta yläkoululle ja luokkaan tuli paljon uusia oppilaita. En tiedä mikä se oli, ehkä se että olin kiltti, tai se että olin yksinhuoltaja äidin lapsi tai ehkä se etten ollut hyvä liikunnassa ja hieman pulska. Tai ehkä siihen ei vaan ollut syytä. En enää muista missä kohtaa nimittely alkoi.
Huora. Lehmä. Läski.
Pojat haukkuivat ja tytöt eristivät. Siitä tuli minulle arkipäivää. Ja kyllä, puhuin opettajalle asiasta. "Ei muut pahalla, ymmärsit vaan väärin". En tiedä missä kohtaa koululla käyvä psykologi tuli kuvaan. Ei siitäkään paljoa apua ollut, nimittäin joka keskustelun lopputulos oli sama: Älä välitä, se menee ohi. Ei muuten mennyt.
Aloin jäädä koulusta pois, pelätä muita ihmisiä. Koska pääsin luokalta joka kerta, niin kai minä kouluakin kävin.
Niin.. Se opettaja. Äitini on kertonut hänen kommentoineen eräässä vanhempainillassa, että hänen "luokassaan ei kiusata". Kehtaan olla nykyään eri mieltä. Silloin en ollut, luulin kuvittelevani ja liioittelevani. Aikuisethan tietävät paremmin, eikö?
Ystäviä ei enää tässä kohtaa ollut, ei ketään jolle puhua. Kirjoista tuli ainoat ystäväni, kotipaikkani kirjastossa ei ollut fantasiakirjaa jota en olisi lukenut. Se oli henkireikä, mielikuvitus. Maailma jossa saatoin olla sankari ja voittamaton. Haavoittumaton.
Tämä kaikki kehittyi huippuunsa kuudennella luokalla, opettajamme lähti ja hänen tilalleen tuli nuori opettaja opiskelija. En muista paljoakaan, äitini on kertonut että kaksi päivää saapumisensa jälkeen uusi opettajani soitti hänelle. "Tiedättekö, että teidän tytärtänne kiusataan?" Minulta loppuivat voimat. Kuin olisi mennyt kovaan vastatuuleen ja sitten yhtäkkiä tuuli loppuu. Kaaduin ja ei ollut voimia nousta. Minulla on muutama muistikuva tuosta vuodesta, mutta kuulemma lopulta opiskelin itsekseni kotona ja kävin vain kokeissa.
Ja sitten tuli se, yläaste. Voi kuinka minä odotin sitä, luokat menisivät uusiksi ja minä saisin itseni kokoon.

Muistan tuon ensimmäisen päivän, oli kaunis päivä. Aurinko paistoi, minulla oli korkkipohjaiset kengät, vaalea paita ja kietaisuhame. Olin hyvissä ajoin ja minua jännitti.
Voitte kuvitella järkytykseni kun luokka koostui pahimmista kiusaajistani ja heidän toisella luokalla olleista ystävistään. Kahden päivän jälkeen kieltäydyin menemästä kouluun, vaikka minulle luvattiin että saisin vaihtaa luokkaa. Ei, minä en menisi siihen kouluun enää. En tiedä miten käytännössä se tapahtui, mutta minut siirrettiin pajakouluun. Hyvä idea, huono ajoitus. Nimittäin kyseisessä luokassa oli vain kahdeksas ja yhdeksäsluokkalaisia. Ja minä pelkäsin heitä kuollakseni. Lopulta kävin pajakoululla kahtena aamuna ennen muiden tuloa.
Olin masentunut pahasti tuossa kohtaa. Vihasin ihmisiä ja pelkäsin heitä, vihasin itseäni ja halusin kuolla. Olen yrittänyt tappaa itseni kahdesti, kummallakaan en onnistunut. En puhunut vieraille, edes kaupan kasalle en voinut sanoa mitään.
Lopulta vaikutti siltä, että helpotus tulisi. Nimittäin minut siirrettiin nuorten ja lasten psykiatriselle. Tosin kenen hieno idea oli laittaa pahasti masentunut maailmaa vihaava ja pelkäävä 13-vuotias kuntoutusosastolle? en tiedä, mutta se ei toiminut. Karkailin kotiin, sillä se oli minun turvani.
Sain siirron suljetulle, jossa olin vain viikon. Tämän jälkeen olin kaksi vuotta avo-osastolla. Kävin koulua, karkailin kotiin ja koitin selvitä. Esitin toipuvani, esitin että kaikki on hyvin. Mikä hölmö lapsi minä olinkaan…
Lopulta sain yhdeksännen keväällä luvan muuttaa takaisin kotiin ja käydä koulua tuossa pajakoulussa johon olin jo tutustunut. Olin tällä välin opetellut kiroilemaan, vittuilemaan ja esittämänä itseäni terveempää. Samalla olin löytänyt larppaamisen, mutta kerron siitä joskus toiste.

Minulla on päästötodistus, kohtalaisen hyväkin sellainen. En vain tiedä miksi ihmeessä, mutta siinä kohtaa luotin elämään. Minulla oli palaneet siivet, mutta jos levittäisin ne, tuuli kantaisi. Niinpä.
En päässyt ammattikouluun. Kymppiluokka jota tarjottiin oli 2 tunnin bussimatkan päässä ja olisi pitänyt mennä keskustan kautta. Ei minun voimillani. Jäin siis työttömäksi. Ja tästä alkoi uusi kierre, työtön sairaslomalla, työtön, jossain koulutuksessa, keskeytys, sairasloma… Näette kaavan. Mikään ei tuntunut oikein missään ja yksikään koulutus jota kokeilin ei toiminut. Kuitenkin tänä aikana tapasin parhaan ystäväni O:n, larppaajan joka tuli yhteen ensimmäisistä itse tekemistäni larpeista.
Hän ehdotti että vetäisimme yhdessä larp-kerhoa. Ja siitä tulikin sitten seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi yksi elämäni kiintopiste, asia jonka jaksoin ja josta pidin.

Nyt kaikki odottavat onnellista loppua. Anteeksi, tässä tarinassa sellaista ei vielä ole. Ei edes suvantovaihetta. Nimittäin minut raiskattiin. En muista siitä paljoakaan, tarpeeksi kuitenkin etten kulje enää yksin alikulkutunneleissa pimeällä. En vaikka olisi kuinka tuttu ja lyhyt.
Maailmani romahti. Olin löytänyt ompelemisen ja aloittanut ompelijan opinnot kyseisenä syksynä, mutta voimani eivät riittäneet. En kyennyt opiskeluun. Enkä seuraavanakaan vuotena. Kävin terapeutilla kerran kuussa, en tiedä oliko siitä paljoakaan apua.
Yritin kolmannen kerran.
Olimme äitini kanssa muuttaneet Helsinkiin kun ensimmäinen opiskeluni varmistui. Ja kävin bussilla vetämässä kerhoa Vantaalla. Yhden kerran talvella minulla ei ollutkaan rahaa seutulippuun ja bussikuski meni sääntöjen mukaan vaikka ulkona oli pakkasta. En saisi olla hänelle katkera, säännöt ovat sääntöjä. Kerhomme kokoontui tuolloin lähellä Vantaan ja Helsingin rajaa, joten päätin kävellä Helsingin puolelle.
Tuolla matkalla minut raiskattiin taas.
Maailmani romahti, lukiko otsassani ”Helppo uhri”? En tiedä, en ole ainakaan vielä löytänyt sitä. Ei opiskeluista tullut mitään. Kaksi kertaa vielä yritin aloittaa.

Nyt taidan virallisesti olla työtön, nimittäin Kela hylkäsi niin psykoterapia hakemuksen kuin osa-aikaisen työkyvyttömyys eläke hakemuksenkin. Olen väsynyt ja tällä hetkellä äitini maksaa psykoterapiani.
Niin, syyt näihin kieltäviin päätöksiin? Psykoterapia ei kuulemma ole ”oikea aikaista”, vaikka lääkärini on sitä mieltä että se auttaa. minä olen sitä mieltä että se auttaa (olen kohta vuoden käynyt). No lääkärini ei sitten muuta keksinyt kuin eläkkeen, johon kuulemma olen liian terve. Kykenevä ”oikealla hoidolla normaaliin elämänä”.. Hoidolla joka minulta kiellettiin.. Valitus on menossa, katsotaan miten käy.
Voisin vielä tähän kertoa hieman nykytilanteesta. Asun avokkini kanssa rivitaloasunnossa. Hän on asia joka pitää minut kasassa. Ei tie tähänkään ole ollut helppo, mutta siitä ehkä joku toinen kerta.

Miksi kirjoitan tätä blogia? Päätin lopultakin kirjoittaa ajatuksiani jonnekin ylös ja muiden luettavaksi, ehkä näistä on apua jollekulle. Voisin tietysti kirjoittaa juttuja jonnekin pöytälaatikkoon, mutta haluan huutaa tämän maailmalle.

Ensi kertaan.