Päässäni on torikokous. Muuten en sitä oikein osaa kuvata. Monta eri ääntä
tai asennetta jotka yrittävät auttaa, mutta aiheuttavat enemmän harmia kuin
hyvää.
Koetan tehdä tähän listata heidät.
Peili, hän on keskushahmo. Hän on se jonka pitäisi pitää homma
kasassa ja asiat erillään, mutta hänen pintansa on nykyään peili, peili oka
toistaa äänessä olevan olemuksen ja korostaa sitä. Tekee siitä totuuden. Se
mitä Peilin pitäisi olla, on jonkinlainen johtohahmo, ehkä puheenjohtaja.
Pikkupiru, tämä ääni aiheuttaa
epäilyksiä. ”Et kuitenkaan onnistu, viimeksikään et onnistunut”. Pikkupiru
muistaa kaikki epäonnistumiset ja käyttää niitä esimerkkeinä miksi nytkään
ei tulla onnistumaan. Pikkupirulla on terävä ääni ja se on kaikkitietävä.
Silloin kun se toimisi, olisi tilanne jossa epäröinti ja harkinta kannattaisi. Tai
jos tilanne oikeasti vaatii, että myönnät ettei toimi. Valitettavasti pikkupiru
on laajentanut valtansa kaikkeen, opiskelusta kotitöihin.
Natsi on se jota vihaan ehkä
eniten. Hän on käskevä ja odottaa että homma on hallussa. Hän muistaa kaikki
virheet ja huonot ajatukset, eikä anna unohtaa. ”Et siivonnut eilen vaikka
ajattelit tehdä niin, olet huono ja kelvoton ihminen. Nyt sinun pitää tehdä
vähintään täyssiivous jotta hyvität tämän!” Natsi on kohtuuton, väsymys ei ole
selitys, masennusta ei ole. On vain laiskuus tai tehokkuus. Toimivillaan hän
olisi silloin jos oikeasti pitää tehdä jotain kaikesta huolimatta. Mutta kuten
kaikki muutkin, hän on laajentanut sen koskemaan kaikkea.
Harmaa mies, ehkä väritön olisi
parempi kuvaus. ”Pysy sivussa, älä herätä huomiota. Kyllä ne menevät pois kun
olet vain ihan hissuksiin”. Harmaa mies ei oikeastaan puhu, koska se herättäisi
huomiota. Hänen mielestään parasta on pysyä kotona ja tavallaan matala liitää tutkan
alapuolella. Hän on jäänne, koulukiusaamisen ajoilta jolloin matala liito oli
paras tapa välttää suurimmat kiusaamiset.
Emo karhu ei puhu vaan päästää
sellaista ääntä jonka jokainen sylivauvakin tuntee. Se on äidillinen ja lempeä.
Emo karhu on kevyt tuuppaus selässä, kehotus mennä eteenpäin ja olla suuremmin
murehtimatta eilistä. Tämä on ehkä torikokouksen hyödyllisin hahmo minulle, mutta
valitettavasti emo karhussakin on huono puolensa. Nimittäin se ei katso taakse,
menneisyys oli, jätä se rauhaan. Ei se koske tätä päivää. Pistää toivomaan että
näin se toimisi.
Cheerleader, on yhtä ärsyttävä
kuin nimensäkin. Hänellä on kimakka ja ylipirteä ääni. ”Anna mennä, pystyt
siihen! Vielä vähän! Jaksaa, vielä vähän jaksaa!” Ei lepoa, ei taukoja. Rautaa on taottava kun
se on kuuma. Hän ei näe väsymystä, sellaista ei ole olemassa. Cheerleader
toimisi parhaiten tyyliin koeviikkoina, mutta valitettavasti hän on
levittäytynyt kaikkeen yrittämiseen. Koska hän ei näe väsymystä, en minäkään.
En tajua ottaa taukoa kun siitä olisi hyötyä, vaan menen täysillä loppuun asti.
Yleensä homma jää kesken. Sillä kuka jaksaisi juosta maratonin samaa tahtia kuin
satasen?
Pikkutyttö, ei puhu vaan on
lähinnä nurkassa, Itkemässä. Hän on se lapsi joka olin kun kiusaaminen alkoi.
Se lapsi joka ei ymmärrä mitä tapahtuu, miksi hän? Miksi aikuiset eivät tuo
sitä suojaa ja turvaa jota lapsi aikuisilta odottaa. Hän ei ole vallannut
alueita itselleen, hän vain on. Ja kun Peili heijastaa hänet, minusta tuntuu
kuin sydän revittäisiin irti. Haluan tietää miksi? Miksi minä? Pikkutyttö
kuvastaa sitä osaa minusta joka ymmärtää olleensa uhri, mutta haluaa silti
tietää miksi.
Näitä on lisääkin, mutta heidät minä olen tunnistanut. Jokainen haluaa periaatteessa
parastani, mutta kun he eivät toimi yhteen. Eivät pysy siellä missä pitäisi.
Näin tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti