Sain tänään pitkästä aikaa pahan paniikkikohtauksen.
Nyt kun olen rauhoittunut, voin kertoa miltä tämä
todennäköisesti ulkopuolisen silmissä näytti:
Nainen (minä) istuu metrossa kuulokkeet korvilla ja lukee
kirjaa. Sisään tulee humalainen vanhempi mieshenkilö joka löyhkää kuin
rakkitynnyri. Mies istuutuu naista vasta päätä ja koittaa saada juttua aikaan.
Mies kumartuu hieman eteenpäin ja laskee kätensä naisen polvelle. Metro alkaa
pysähtyä seuraavalle asemalle, nainen nousee lähteäkseen. Metro jarruttaa, mies
kaatuu naisen päälle ja nainen lähtee kuin tykin suusta ulos.
Tämän jälkeen istuin lähemmäs puolituntia metroasemalla koettaen
lopettaa hyperventiloinnin.
Tältä se sitten minusta tuntui:
Istun omissa ajatuksissani, haistan kyllä tämän miehen ja
huomaan hieman ahdistuvani. No, ei se mitään. Olen jäämässä seuraavalla.
Hätkähdän kun yllättäen joku laittaa kätensä polvelleni, sydän pyrähtää
juoksuun. Tuijotan miestä ja tajuan aseman tulevan. Mutisen jotain asemasta ja
jäämisestä. Nousen, metro jarruttaa ja mies kaatuu päälle. Tässä kohtaa katkeaa
todellisuudentaju. Tilanne jonka aivot tajuavat on se, että päälleni on tulossa
humalainen vahvasti viinalta haiseva mies. Viimeksi kuin näin oli, minut
raiskattiin.
Säntään pakoon. Pääsen laiturille ja istun lähimmälle penkille,
jalat eivät kanna. Hengitys ei kulje ja silmissä vilisee. Lopulta saan
soitettua äidilleni, joka puhuu minulle turhanpäiväisyyksiä. Näin saan
ajatukseni muualle, jalat täristen pääsen lopulta metroon ja kotiin. Matkaa en
kykene jatkamaan, sillä kohtaus on niin raju, että tarvitsen rauhoittavani. Niinpä
ja tämä nerohan oli käsilaukkua vaihtaessa jättänyt ne toisen laukun taskuun.
Ei näin naiset ja herrat. Ei näin.
Nyt kun lääkkeet ovat jo vaikuttaneet suuntaan kauppaan,
ehkä vuokrana leffan. Suuntaan ajatukset muualle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti