Unia.

Tai painajaisia olisi oikeampi otsikko. En ole ihan varma milloin olen viimeksi nähnyt ihan tavallista unta, todennäköisesti ala-asteella. Nykyään puhun unista, mutta tarkoitan painajaisia.

Uneni alkavat hyvinkin normaalisti ja saattavat olla mukavia. Ainakin aluksi. Kuitenkin jo vuosia uneni ovat päättyneet painajaisiin, tunteeseen että minua vainotaan. Nykyään herään usein siihen, että joku tarttuu minuun takaapäin ja tiedän hänen/sen tarkoittavan pahaa. Herääminen tuollaiseen ei ole minulle mitään dramaattista. En ponkaise pystyyn huutaen. Avaan vain silmäni, huokaisen, käännän kylkeä ja toivon nukahtavani nopeasti uudestaan. Tämä toistuu yöstä riippuen parista kerrasta tunnin välein.

Tämän vastapainona on ne yöt jolloin nukun kuin kuollut. Ei unia, en liiku, ei mitään. Tai en tiedä voiko niitä öiksi kutsua. Sillä kun olen tässä tilassa, nukun yleensä yli 10 tuntia putkeen. Tosin, onneksi, täysin ilman unia.

Normaali uneni menee suurin piirtein näin:

Alku on hyvinkin normaalia, vaikka uneksin olevani kaupassa. Vähitellen alan tajuta jonkun seuraavan minua ja ahdistun. Yritän karkuun, mutta seuraajani tulee koko ajan vähä vähältä lähemmäs ja muuttuu uhkaavammaksi. Lähden juoksemaan, maisema muuttuu uhkaavammaksi, seuraajani lähestyy. Herään siihen että hän saa minut kiinni. Joko koskettamalla olkapäätäni, taklaamalla tai muulla tavoin.

Siihen herään.

Olen ikävä kyllä oppinut elämänä näiden unien kanssa, aluksi ne aiheuttivat sen, etten saanut nukuttua. Kokeiltiin monenlaisia unilääkkeitä, mutta niiden kanssa on yksi ongelma. Painajainen jatkui ja jatkui. en kyennyt heräämään. Nukahtamislääkkeistä tuli huono olo ja ne eivät auttaneet sitten muutaman tunnin päästä heräilyyn enää. Stressitasoni mukaan unet pahenevat ja hellittävät, vaikkakin perusrakenne pysyy samana.

Ehkä ensi yönä en näe unia.