Ystävälleni.

Vuosia sitten (todella monta vuotta sitten) en osannut nauraa, en oikeasti. Kasvoillani oli naamio joka nauroi kun muut nauroivat. Syvällä sisimmässäni en nauranut, en tuntenut iloa.

Sitten tapahtui jotain, nimittäin larppi jonka kirjoitin. Peliin ilmoittautui Myyrmäestä itseni ikäinen tyttö. Muistan yhä kuinka paniikissa olin, aikeissa ilmoittaa ettei hän pääse peliin. Pelkäsin hänen olevan yksi kiusaajistani. Onneksi äitini, joka toimi järjen äänenä, sai minut pyörtämänä ajatukseni ja tämä tyttö pääsi peliin. Ja meillä synkkasi.

Peli meni miten meni, siitä ei tarvitse sen enempää puhua. Ja tämä tyttö tuli kanssani samaa matkaa kotiin. Puhuimme ummet ja lammet bussissa. En tiedä miten hän sai minut suostuteltua kerho-ohjaajakoulutukseen ja vetämänä kanssaan larp-kerhoa kirkolla. Niin vain kävi. Tämä tyttö opetti minut nauramaan oikeasti, opetti että on ihmisiä joihin voi luottaa. Hän pääsi naamion taakse, rikkoi itselleen kolon muuriini ja pääsi sisään. Ensimmäisestä tapaamisesta on jo yli 10 vuotta ja voin sanoa hänen olevan vanhin ystäväni, tukeni ja turvani. Minulla on nyt aviomies ja hän oli kaasoni. Ja tiedän, että mitä ikinä käykään. Hän on siellä ja minä täällä ja olemme olemassa toisillemme.

Ehkä me rakas ystävä vielä vanhoina mummoina lähdemme kesäsateella pikaruokaa hakemaan ja juoksemisen sijaan rollaattoreilla ajamme vesilätäköistä niin että kumpikin kastuu. Ja menemme Seurasaareen, syöttämään niitä oravia (pidetään pulut poissa, jooko?).

Olet rakas, kiitos kun opetit minut nauramaan.