Syksy päättyy.

Ylihuomenna on joulukuu. Olen selvinnyt syksystä. Täytyy myöntää etten ole ihan varma miten osasta tuli selvittyä. On ollut aivan mahtavia hetkiä, kuten häät, ja sitten on ollut pari todella pahaa juttua.

Viime viikkoina painajaiset ovat pahentuneet, enää en herää siihen kun uhkaaja tarttuu olkapäähän. Olen pari kertaa jopa nähnyt unessa raiskaukseni. On väsyttävää kun tietää, että tarvitsee unta. Mutta toisaalta painajaiset ovat pahentuneet niin, ettei tahdo nukkua. Pysyn valveilla. Koetan päästä tilaan jossa en näkisi unia, tai ainakaan muistaisi niitä.

Hämmentävää kyllä, valveilla ollessani unet eivät enää muistu yhtä hyvin. Tiedän nähneeni kaiken hyvin tarkasti unissani, muistaneeni joka sanan, mutta valveilla se tavallaan katoaa. Tai se on väärä ilmaisu, haipuu. Samalla tavalla kuin normaali uni, muistat osan selkeästi ja osaa et. Kuitenkin kyseessä on minun muistoni. Osa minusta haluaisi pitää ne kaapissa visusti lukittuina, osa minusta huutaa sitä että muistaisin. En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Haluan ja en halua muistaa. Monimutkaista.

 

Torikokoukseen tulee muuten kaksi lisähahmoa:

Super-Minä, hän osaa kaiken ja tietää kaiken ja ei koskaan, KOSKAAN, epäonnistu. Kaikki on mustavalkoista, joko minä olen hyvä ja onnistun kaikessa kuten hän tai sitten minä en ole mitään. Hän ei ymmärrä yksinkertaisesti miten minä en vaan osaa tai pysty. Totta kai minun pitäisi pystyä, koska hänkin pystyy.

Hiiri ei kuulu eikä usein näykkään. Ja valitettavasti Hiiri on se joka haluaa sanoa vastaan, olla järjen ääni. Jos olen hiljaa ja yksin hiiri tulee esiin kolostaan ja kertoo miten asiat olisi pitänyt tehdä. Mitä hän olisi sanonut niille kaikille, sanonut että minä paranen sitä tahtia kun paranen. Valitettavasti jos joku katsoo Hiiren suuntaan, se pelästyy ja juoksee koloon piiloon.

Tämä jää tänään lyhyeksi. Asiaa on paljon, mutta parin viikon huonot unet alkavat vaikuttaa.

Testejä.

Kävinpä tänään psykiatrilla. Tein (jälleen kerran) bdi-testin, joka tunnetaan myös masennustestinä. Pohdin tässä montakohan kertaa olen tuon testin tehnyt. Vastaus on, että monen monta. Osa kysymyksistä on hieman hankalia, koska lääkäri käskee pistää ylös tämän hetkisen tilan, verrattuna aiempaan. Ongelma on se, että kun vertaan aikaisempaan niin mihin vertaan? Siihen kun olin 9-vuotias ja kaikki oli hyvin? Siihen kun olin 20 ja maailma tuntui romahtaneen? Siihen kun pari kuukautta sitten maailma tuntui olevan ihan okei? Eiliseen jolloin en olisi edes jaksanut nousta sängystä? Olen ottanut periaatteeksi sen, että vertaan ensimmäiseen vaihtoehtoon itseäni.

Sitten osa kysymyksistä herättää huvitusta, hieman surullista sellaista tosin. Kuten: Miten katsot elämäsi sujuneen? Noh.. Olen 28 ja kärsinyt 9-vuotiaasta masennuksesta, omaan vain peruskoulun päästötodistuksen ja sairaslomia yms. on viisi kertaa enemmän kuin työssäolopäiviä, että siltä pohjalta.

Toinen huvittava on kysymys nukkumisesta. Niin, nukun enemmän kuin vuosiin, mutta toisaalta nukun osittain ilman unilääkkeitä. Juu, olen väsynyt, kuten aika pitkään muutenkin ollut. Välillä tekisi mieli tehdä sivuhuomautuksia testiin, mutta kun se ei muuta sitä paljoakaan.

Ja sitten on kysymys johon mielelläni vastaisin OLEN! Onko painosi pudonnut? No ei paljoakaan. Se on pysynyt hyvin paikallaan pitkäänkin. sinänsä hyvä asia, ei ole tullut lisää. Tosin minulla olisi varaa pudottaa lähemmäs 50 kiloa.

Olen tosiaan ensimmäisen kerran testin tehnyt 19-vuotiaana. alimmillaan pistemääräni on ollut 16 (juuri ja juuri keskivaikean alapuolella) ja suurimmillaan lähes 30 (keskivaikean ylärajoilla, melkein vaikea) ja kaikkea tältä väliltä. Joskus pohdin vakavissani huijaavani testissä, jotta voisin esittää tervettä. Onneksi tulin siihen tulokseen, että se ei olisi järkevää. Varsinkaan kun en kykene opiskeluun tai työhön.

Noh. Tänään kuitenkin lopputuloksena oli kuntoutustuen (tunnetaan myös osa-aikaisena työkyvyttömyyseläkkeenä) haku vuodeksi eteenpäin. Saas nähdä mitä Kela tähän sanoo. Edellinen puolen vuoden jaksohan on yhä Sosiaaliturvalautakunnan valitus mikä lieneen tutkittavana ja on todennäköisesti vielä useamman kuukauden. Elän toivossa, pelkään pahinta.

Ei muuten ole kauhean rohkaisevaa kun lääkäri katselee papereitani ja toteaa ”Varmaan kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin?”. Eli lääkärillänikään ei ole enää oikein mitään vaihtoehtoja tuon psykoterapian lisäksi. Onneksi on J ja äiti, he kun terapiani maksavat. Rakkaat. <3

Kyseisen testin löytää mm. osoitteista:
http://www.tohtori.fi/?page=0591031
http://www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html

Ystävälleni.

Vuosia sitten (todella monta vuotta sitten) en osannut nauraa, en oikeasti. Kasvoillani oli naamio joka nauroi kun muut nauroivat. Syvällä sisimmässäni en nauranut, en tuntenut iloa.

Sitten tapahtui jotain, nimittäin larppi jonka kirjoitin. Peliin ilmoittautui Myyrmäestä itseni ikäinen tyttö. Muistan yhä kuinka paniikissa olin, aikeissa ilmoittaa ettei hän pääse peliin. Pelkäsin hänen olevan yksi kiusaajistani. Onneksi äitini, joka toimi järjen äänenä, sai minut pyörtämänä ajatukseni ja tämä tyttö pääsi peliin. Ja meillä synkkasi.

Peli meni miten meni, siitä ei tarvitse sen enempää puhua. Ja tämä tyttö tuli kanssani samaa matkaa kotiin. Puhuimme ummet ja lammet bussissa. En tiedä miten hän sai minut suostuteltua kerho-ohjaajakoulutukseen ja vetämänä kanssaan larp-kerhoa kirkolla. Niin vain kävi. Tämä tyttö opetti minut nauramaan oikeasti, opetti että on ihmisiä joihin voi luottaa. Hän pääsi naamion taakse, rikkoi itselleen kolon muuriini ja pääsi sisään. Ensimmäisestä tapaamisesta on jo yli 10 vuotta ja voin sanoa hänen olevan vanhin ystäväni, tukeni ja turvani. Minulla on nyt aviomies ja hän oli kaasoni. Ja tiedän, että mitä ikinä käykään. Hän on siellä ja minä täällä ja olemme olemassa toisillemme.

Ehkä me rakas ystävä vielä vanhoina mummoina lähdemme kesäsateella pikaruokaa hakemaan ja juoksemisen sijaan rollaattoreilla ajamme vesilätäköistä niin että kumpikin kastuu. Ja menemme Seurasaareen, syöttämään niitä oravia (pidetään pulut poissa, jooko?).

Olet rakas, kiitos kun opetit minut nauramaan.

Tänään minusta tuli naitu nainen.

Yhden paniikkikohtauksen anatomia.

Sain tänään pitkästä aikaa pahan paniikkikohtauksen.

Nyt kun olen rauhoittunut, voin kertoa miltä tämä todennäköisesti ulkopuolisen silmissä näytti:

Nainen (minä) istuu metrossa kuulokkeet korvilla ja lukee kirjaa. Sisään tulee humalainen vanhempi mieshenkilö joka löyhkää kuin rakkitynnyri. Mies istuutuu naista vasta päätä ja koittaa saada juttua aikaan. Mies kumartuu hieman eteenpäin ja laskee kätensä naisen polvelle. Metro alkaa pysähtyä seuraavalle asemalle, nainen nousee lähteäkseen. Metro jarruttaa, mies kaatuu naisen päälle ja nainen lähtee kuin tykin suusta ulos.

Tämän jälkeen istuin lähemmäs puolituntia metroasemalla koettaen lopettaa hyperventiloinnin.

Tältä se sitten minusta tuntui:

Istun omissa ajatuksissani, haistan kyllä tämän miehen ja huomaan hieman ahdistuvani. No, ei se mitään. Olen jäämässä seuraavalla. Hätkähdän kun yllättäen joku laittaa kätensä polvelleni, sydän pyrähtää juoksuun. Tuijotan miestä ja tajuan aseman tulevan. Mutisen jotain asemasta ja jäämisestä. Nousen, metro jarruttaa ja mies kaatuu päälle. Tässä kohtaa katkeaa todellisuudentaju. Tilanne jonka aivot tajuavat on se, että päälleni on tulossa humalainen vahvasti viinalta haiseva mies. Viimeksi kuin näin oli, minut raiskattiin.

Säntään pakoon. Pääsen laiturille ja istun lähimmälle penkille, jalat eivät kanna. Hengitys ei kulje ja silmissä vilisee. Lopulta saan soitettua äidilleni, joka puhuu minulle turhanpäiväisyyksiä. Näin saan ajatukseni muualle, jalat täristen pääsen lopulta metroon ja kotiin. Matkaa en kykene jatkamaan, sillä kohtaus on niin raju, että tarvitsen rauhoittavani. Niinpä ja tämä nerohan oli käsilaukkua vaihtaessa jättänyt ne toisen laukun taskuun.

Ei näin naiset ja herrat. Ei näin.

Nyt kun lääkkeet ovat jo vaikuttaneet suuntaan kauppaan, ehkä vuokrana leffan. Suuntaan ajatukset muualle.

Unia.

Tai painajaisia olisi oikeampi otsikko. En ole ihan varma milloin olen viimeksi nähnyt ihan tavallista unta, todennäköisesti ala-asteella. Nykyään puhun unista, mutta tarkoitan painajaisia.

Uneni alkavat hyvinkin normaalisti ja saattavat olla mukavia. Ainakin aluksi. Kuitenkin jo vuosia uneni ovat päättyneet painajaisiin, tunteeseen että minua vainotaan. Nykyään herään usein siihen, että joku tarttuu minuun takaapäin ja tiedän hänen/sen tarkoittavan pahaa. Herääminen tuollaiseen ei ole minulle mitään dramaattista. En ponkaise pystyyn huutaen. Avaan vain silmäni, huokaisen, käännän kylkeä ja toivon nukahtavani nopeasti uudestaan. Tämä toistuu yöstä riippuen parista kerrasta tunnin välein.

Tämän vastapainona on ne yöt jolloin nukun kuin kuollut. Ei unia, en liiku, ei mitään. Tai en tiedä voiko niitä öiksi kutsua. Sillä kun olen tässä tilassa, nukun yleensä yli 10 tuntia putkeen. Tosin, onneksi, täysin ilman unia.

Normaali uneni menee suurin piirtein näin:

Alku on hyvinkin normaalia, vaikka uneksin olevani kaupassa. Vähitellen alan tajuta jonkun seuraavan minua ja ahdistun. Yritän karkuun, mutta seuraajani tulee koko ajan vähä vähältä lähemmäs ja muuttuu uhkaavammaksi. Lähden juoksemaan, maisema muuttuu uhkaavammaksi, seuraajani lähestyy. Herään siihen että hän saa minut kiinni. Joko koskettamalla olkapäätäni, taklaamalla tai muulla tavoin.

Siihen herään.

Olen ikävä kyllä oppinut elämänä näiden unien kanssa, aluksi ne aiheuttivat sen, etten saanut nukuttua. Kokeiltiin monenlaisia unilääkkeitä, mutta niiden kanssa on yksi ongelma. Painajainen jatkui ja jatkui. en kyennyt heräämään. Nukahtamislääkkeistä tuli huono olo ja ne eivät auttaneet sitten muutaman tunnin päästä heräilyyn enää. Stressitasoni mukaan unet pahenevat ja hellittävät, vaikkakin perusrakenne pysyy samana.

Ehkä ensi yönä en näe unia.